Kummipojat kasvavat silmissä. Nyt yläasteikäisinä ovat isompia kuin kummitätinsä. Kaukana ovat ne päivät, kun rääpäleitä sylissäni kastetilaisuuksissa pitelin.
Nykyään, kun poikia satunnaisesti halailemaan pääseen niin varpailleni saan kuulkaas kivuta. Pituutta on miehenaluilla jo kiitettävästi ja parimetriä saattaa loppupelissä mittariin kuulemma tulla. Onneksi tuulien tuivertaessa pysyvät vakaasti maanpinnalla, kun kasvavat tasaisesti vähän asfalttiakin pitkin.
Nämä ne on tarpeen pienempi jalkaiselle kummitädille, ikuiselle vilukissalle. Kiitos O, kummitäti kiittää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti