tiistai 11. lokakuuta 2011

Naps



Olen tänään miettinyt, että koska pinna saa katketa? En tosin päässyt vielä mietiskelyissä loppuun asti, sillä pinnani ei (ihme kyllä, näin jälkikäteen mietittynä) katkennut. Ei edes pahemmin palanut.

Iltapäivän kulku meni näin:
Pojalla jokapäiväinen kiukku purkautui äidin nähdessään, sillä ei menty pojan toivomaan ostarin markettiin. Kaupassa poika käveli perässäni, tuuppi, hyppi tasajalkaa, kitisi jotain koko ajan. Taisin erottaa sanan k ja kauppa. Sanoin, että jos lopettaa kiukkuamisensa, niin voimme mennä toiseenkin kauppaan hänen ostoksensa tekemään, kunhan äidin ostokset on ensin tehty. Kitinä jatkuu. Kassalla herra töröttää tiellä niin, ettei ostoksia saa nätisti ladattua hihnalle ja siirtyy tietysti maksupäätteen eteen hillumaan, kun pitäisi kukkaroa aukoa. Kitinä jatkuu edelleen. Alahuuli on venynyt ennätysmittoihin. Silmiäkään ei enää näe kurtistelevien kulmien alta.

Pihalla vielä painotin, että jos NYT lopettaa tuon kitinän niin voidaan mennä sinne toiseenkin kauppaan. Ei lopeta. No, kamat autoon ja matkaan. K-kaupan kohdalla hirnahtaa takapenkiltä ja vaatii pääsyä omille ostoksilleen. Ei menty. Armoton potkiminen kuskin tuolin selkänojaan alkaa. Ai miten kiva selkähieronta ajattelen. No, en muuten ajattele.

Kohotan vain hieman ääntäni ja pyydän lopettamaan. Haistan jotain, mutustelen vähän ja mietin, että mikä ihme täällä haisee? Muistini syövereistä kaivan tutun tuoksun. Ei jumankauta jätkä. Sun kengissäs on koiran p*?#skaa ja nyt ne on kaikki äidin auton penkissä.  

Kotipihaan saapuessa hirnunta ja itkuntynkä on loppunut. Pyydän pojan kotiin sisälle, hakemaan vanhan pyyheliinan ja pesemään jälkensä rikospaikalta. Käski minut poistumaan paikalta. Liian nöyryyttäävää siis muutenkin. Hetki meni, siivosin loppujäljet, kiikutin täysin likaiset kengät roskapönttöön ja suihkautin raikastinta auton sisuksiin.

Poika oli katuva ja iloinen oma itsensä taas hetken päästä. Kunnes palasimme autolle ja huomasimme, että oven tiiviste retkotti maata pitkin ja pelkääjän puolen ovesta ja verhoiluista löytyi myös ruskeaa ystäväämme. Poika totesi, että: " No, siivotaan noi vain pois ja pikaliimalla toi kumi takas paikalleen. Sitäpaitsi täällähän haisee ihan hyvälle". (Kiitos raikasteen.)

Ei jumantsuikka, tämähän on ihan after ski school meininkiä! Mutta näin siis meillä. Vähän enemmän tai vähemmän tätä rataa, lähes joka ikinen päivä.

Niin ja sen napsahduksen jätin sitten toiseen kertaan. Hyvä minä!

3 kommenttia:

  1. Mä oisin pimahtanut niin et pimpelipom. Aika rautainen mimmi oot, kun säilytit hermot.

    Mä pistin vähän aikaa sitten kengät pesukoneeseen, jotka oli siinä itsessään. Ei tosin kovin pahasti, mutta oli sentään Timbalandin lenkkarit ja saman hintaisia en aatellut koiran vuoksi ostaa :D Suihkutin ensin käsisuihkulla isommat pois..

    Tuli ihan ku uudet kengät.

    VastaaPoista
  2. Ei ole helppoa olla äiti. Sä olet kyllä cool. Mun temperamentilla, olisin huutanut pää punaisena jo siellä kaupassa ja viimeistään auto olisi pysähtynyt lähimmälle bussipysäkille;)

    Hauskasti oli muuten lokakuun perhelehdessä juttua tuosta huutamisesta. Kaksi äitiä oli pitänyt viikon siitä päiväkirjaa. Tunnistin niin itseni...

    Tosta koiran P:stä jauhettiin juuri naapurinkin kanssa. Sitä on joka paikassa, varsinkin vaunujen renkaissa.

    VastaaPoista
  3. Suvi: No, mutta saitte sitten lähes uudet kengät :D
    Saija: Täytyiskin saada käsiin se perhelehti. Tuo se lauantaina mukanas? Täytyy lukasta se. Ties vaikka ne puhuis mun suulla :) Niin ja sitä p:tä on oikeasti ihan joka paikassa...

    VastaaPoista